Saksanpaimenkoira  3/2004
Jäljen kouluttaminen
 

Vihdoinkin palkitaan taas pitkä odotus ja kesä on koittanut.

Ajattelin kesän kunniaksi esittää teille muutamia ajatuksia ajankohtaisesta aiheesta, nimittäin jäljen kouluttamisesta.

En taaskaan tarjoile mitään manuaalisia kikkoja tai "valmiita" reseptejä, koska niitä ei edelleenkään ole. Onko sitten jäljen kouluttaminen henkimaailman juttuja vai teoreettisesti selitettävissä oleva asia?

 Varmaankin molempia sekä kaikkea siltä väliltä. Suorituksena A-osa eli jälki on varmasti matalaviettisin osio suojelukokeessa.

Paitsi että ohjaajan koiran pitää olla koulutettu niin ohjaajalta vaaditaan: määrätietoisuutta, pitkäjäntei- syyttä, maalaisjärkeä (logiikkaa), itsehillintää ja ennen kaikkea kykyä "lukea koiraa".

Niin kuin kaikessa koiraurheilussa niin on jäljelläkin koiran ja ohjaajan välinen suhde tärkein.

 Kun sitten tarkastelemme koetulosten tilastoja niin on havaittavissa, että juuri jäljen osalta pisteet laskevat vaatimus tason lisääntyessä (SchH 1-3). Samoin suurin osa arvokisojen epäonnistumisista tulee jälkiosuudella. Kuitenkin juuri jälkipisteet ratkaisevat melkein kaikki tämän päivän kisat!?

 Lievästi sanottuna se on vähintäänkin nurinkurista, eiks vaan?

 Asia on varmaankin kaikkien tiedossa. Mistä siis silti johtuu A-osien tulosten laskeva trendi? Samanaikaisesti kun B- ja C-osioiden osaaminen kehittyy, jälki näyttää ottavan takapakkia.

Juuri tämä ilmiö luo hieman erilaisen lähtökohdan jäljen koulutuksen tarkastelulle.

Liian usein kuulee sanottavan, että "koirani ajoi taas superjäljen, ei virheitä"??

Itselleni herää ainakin kysymyksiä. Jollei ole virheitä eikä ongelmia, niin voiko koulutus edistyä? Onkohan koiraa pelkästään motivoitu vai vaaditaanko siltä vaan liian vähän?

Koiran kannalta harjoitus on turha jollei sille aseteta riittävän vaativia haasteita.

Palataanpa aluksi hieman taaksepäin.

Koiran koulutus on jäsennelty kolmeen pääkohtaan.

Vietti - tekniikka - harmonia.

Yksikään ei saa puuttua tai homma menee pilalle.

 Toinen tärkeä käsite on toimintakyky.

Jos koiralla on hallitsematonta viettiä jäljestämisessä tai ohjaaja käyttää liikaa pakkoa koira ei pysy riittävän toimintakykyisenä. Sanotaan, että koira ajautuu pois toimintakykyalueelta. Koska kumpikaan ääri pää ei tuota "sopivaa toimintakykyä" niin yritämme pysyä niiden välissä. Tasapainoilemme vietin ja kurin välillä.

Kaikessa koulutuksessa on pidettävä koira toimintakykyalueella.

Vietinkyyttä ilmenee koirissa yksilöllisesti.

Samoin koirat ovat taipuvaisia kurinalaisuuteen yksilöllisesti. Kun siihen lisätään ohjaajien yksilölliset luonteenpiirteet, onkin koossa melkoinen kokonaisuus.

Teoreettisella tasolla ainoa varma asia onkin, että jokainen koirakko on erilainen.

Eräs oleellinen yhteinen tekijä on koiran ikuisesti ja aina asettama kysymys: MITÄ MINÄ TÄSTÄ HYÖDYN?

Vastaus on helppo: Tee niin kuin minä näytän, niin pääset viettipäämäärään.

Tunneoppimisen aikajakso on myös jälki- koulutuksessa kaiken kivijalka.

Koiralle luodaan positiivinen mielleyhtymä.

Käyttämällä nenääsi löydät askelistani syötävää ja mahasi täyttyy.

Pelto, jälkinaru, muut varusteet, jäljen teko ja odottamisaika ehdollistuvat koiralle kokonaisuudeksi joka tarkoittaa että kohta pääsee nenällä etsimään syötävää.

Koiranohjaajan tehtävä on huolehtia siitä, että prosessi on mahdollisimman häiriötön.

Hänen on ihan aluksi varmistettava, että koiranpentu on riittävän "sinut ympäristönsä kanssa". Yhdessä on jo tutustuttu ympäristöön niin että se ei enää häiritse alkavaa nenätyötä. Ohjaajan tulee huolehtia, että koiralla on nälkä ja että sen viettivire on riittävä.

Siis ei suoraan nukuksissa jäljelle.

Kysymys on varsinkin alussa elämysten mielteenpainumisesta. Nenätyön on oltava suurta herkkua ja sitä ei pääse jatkuvasti tekemään.

Niin koiralle kehittyy halu tehdä työtä. Kun jälkityö on koiran mielestä hienointa puuhaa mitä kuvitella voi, on aika tihentää harjoitustahtia.

Meillä tämä vaihe on 1-2 viikon pituinen.

Mikä sitten on sopiva harjoittelutahti? Mikä on liikaa?

Tässä pätee nyrkkisääntö - mieluummin hiukan liian vähän kuin yhtään liian paljon

Tämän tunneoppimisen aikajakson kanssa ei pidä kiirehtiä koska koiraa ei voi hoputtaa.

Ohjaaja luulee usein voivansa asettaa lukujärjestykseen pennun treenit. Virhe.

Ainoa käyttökelpoinen mittari on koira.

Ohjaajan tulee löytää sopiva harjoittelurytmi koiralleen. Mikä on kaverille sopiva voi olla sinulle ja pennullesi liikaa. Silloin pitää malttaa mielensä ja pitää vaikka pentu kotona.

Tähän elämyksellisyyteen liittyy mielestäni myös se, että ensijäljiltä löytyvän ruuan tulee olla jotain muuta herkkua kuin mitä kipostakin saa helpommin.

Ruuan olisi hyvä olla riittävän neutraalin hajuista ja silmillä vaikeasti havaittavissa.

Myös alustan valinta tulisi tehdä niin ettei pentu kykene pelkästään silmillään menestymään.

Näköaistin osuuttahan on mahdoton poissulkea, mutta pelkästään siihen nojautuminen ei saa johtaa menestykseen. Näköaisti toimii koiralla jäljellä (oikein koulutetulla koiralla) siten, että koira etsii hajuaistillaan ja saatuaan hajun se varmistaa löydöksensä (jos voi) silmillään.

Koira oppii siis että ruokaa löytyy vain ja ainoastaan tallatulta alueelta (neliö, askellus).

Koira siirtyy itse jälki työhön.

Se on jo oppinut, että nenää käyttämällä menestyy.

Nyt sen on opittava, että seuraava askel on etsittävä. Eli, että oikean jälkeen tulee vasen. Me emme halua opettaa koiralle, että seuraava askel löytyy aina nenän edestä.

Miksi siis teemme suoria niin paljon?

Suoraakin pitää tehdä, mutta suorankin voi tehdä viistoon alustaan nähden (pellon muoto, urat).

Tällöin koira oppii jo nuorena, että mikään ei ole itsestäänselvyys, vaan ainoat joihin voi luottaa ovat oma nenä ja isäntä.

Kun koira on nyt jäljestänyt noin yhden kauden, alkaa taas uusi kausi.

Ohjaajan on aika siirtyä koiransa kanssa itse koulutusvaiheeseen.

Viimeistään tämän aikajakson alussa koiralle pitää opettaa, että liika vetäminen ei käy päinsä.

Sen on opittava olemaan kiskomatta ja että eteneminen tapahtuu sopivassa ja samassa rytmissä.

Se ei saa edetä liian nopeassa tahdissa eikä nopeus saa räikeästi vaihdella.

Mikä sitten on liian nopea?

Koira on liian vauhdikas, jollei se kykene huolehtimaan suunnanmuutoksista eikä merkkaa kaikkia askeleita. Koira saattaa kyllä tunnistaa suunnanvaihdokset mutta vasta mentyään jäljeltä ulos.

Siihen liittyy usein liiallinen vetäminen.

Koiran nenän- käyttö saattaa olla myös pinnallista ja hosuvaa.
Koiran veto on itse asiassa muodostunut kamppailuksi vastusta (ohjaaja) vasten lihastyöllä, eikä alustan (jäljen) haasteita vastaan nenällään?!

Näihin kohtiin ohjaajan tulee puuttua.

Muuten koiralle ei tarjota reilua mahdollisuutta selvittää sille osoitettua tehtävää. Aiemmin puhuttiin toimintakykyalueesta.

Nyt koira tulisi saattaa takaisin toimintakykyalueelle puuttumalla sen liialliseen vetoon, vauhtiin eli viettiin.

Keinoja on monia. Yhteistä niillä on vain se fakta että ne kaikki toimivat vain yksilöllisesti.

Niin kuin kaikessa koitan kouluttamisessa eräs tärkeä perusedellytys onnistumiselle on laumajäjesryksen selkeys.

Ohjaajan on oltava pomon asemassa.

Jos tässä vaiheessa on vielä lauman sisäisessä hierarkiassa epäselvyyksiä niin ne tulee ensin käsitellä. Johtajuusasioita ei selvitetä koulutuskentällä eikä jäljellä, vaan "siviilioloissa".

Kun seuraavaksi puhumme lyhyesti pakotteista, niin pitää muistaa, että mikä yhdelle on liikaa on toiselle liian vähän.

Kun ongelmana on liiallinen veto ja siitä seuraava liiallinen etenemisnopeus niin puuttuisin siihen kyllä aluksi muualla kuin jäljen päällä.

Meillä veto "nypitään" pois jo pennulta (4-6 kk).

 Ensinhän pennulle on esiehdollistuman kautta vietti noussut niin kovaksi, että sillä on jo selkeästi päämäärä mitä kohti se vetää.

Tällöin mennessämme autolta pellolle varaan siihen sopivasti etäisyyttä (100 m riittää).

Tämän matkan aikana "nypin" koiraita vedon pois sormenpäätuntumalla.

Kun koira vetää niin löysään ja törmäytän koiran ketjukaulaimeen erittäin vähäeleisesti.

Kädet ovat kiinni liinassa ja lähellä omaa keskivartaloa. Hidastan omaa askellustani opettaen samalla koiralle että etenemme aina rauhallisesti kohti jälkeä. Nuori pentu oppii yleensä yllättävän nopeasti, kuinka sen on mukavampi edetä nimenomaan kohti peltoa. Aina kun koira lähtee uudestaan vetämään nyppään salamannopeasti mutta kevyesti ja terävästi. En puhu mitään, vaan kävelen erittäin rauhallisesti edelleen samaan suuntaan. Jos ei veto lopu ennen perille pääsyä, käännymme takaisin ja uudestaan mutta vain lyhyt matka.

Koira haluaa jäljelle ja se huomaa nopeasti kuinka sinne pääsee.

Pitää kuitenkin muistaa, että peruslähtökohta on se, että koira jo haluaa kovasti jäljestää.

Riittävä viettipohja toimii vastavoimana pakotteille.

Vedon poistaminen ei saa tuottaa tilalle uutta ongelmaa.

Keinot eivät sinällään ratkaise mitään vaan tulos.

Jos koira on jo päässyt vetämään kasvaessaan isommaksi ja voimakkaammaksi tarvitaan tietenkin ohjaajan järeämpiä otteita. Silloin en taaskaan puuttuisi vetämiseen jälkialueella vaan siviilissä. Auktoriteettia on siinä vaiheessa oltava, muuten veto jää poistamatta ja koiralle saadaan aikaiseksi vain ohjaajakonflikteja. Jotkut harrastajakaverini antavat koiran vetää myöhempään ikään ja poistavat sitten vedon kertaheitolla. Menetelmät ovat sielläkin täysin koirasta riippuvaisia. Sen voin kuitenkin varmuudella sanoa että ilman auktoriteettia sitä on mahdoton tehdä silläkään tavoin.

Sitten on vielä eräs ongelmaryhmä, jolla vetoa myös esiintyy. Kutsun sitä paniikkivedoksi. Koira on yksinkertaisesti kokenut jälkikoulutuksessaan niin paljon epäoikeudenmukaisuutta josta johdonmukaisuus kaiken lisäksi puuttuu ja se johtaa paniikkiin.

Koiran ainoa keino selvittää tilanne on yrittää selvitä paineen alta pois lujaa vetäen.

 Miksi sitten ohjaajat joskus joutuvat esim. paniikkisekamelskaan?

Uskoisin, että eräs pääsyy on se että teoriaa luetaan kuin" piru raamattua"! Jos pakko ei tehoa niin annettaan kovempaa pakkoa.

Kierre on valmis hetkessä!

 Sen sijaan että ohjaajat keskustelisivat avoimemmin keskenään hyvässä hengessä, tehdäänkin sisulla töitä itsekseen ja paljon.

Ennemmin pitäisi omissa treeniporukoissa suosia avoimuutta ja yhdessä miettiä rauhallisesti ongelmien syitä jotta niihin löytyisi "täsmälääke".

Siinä ei ole mitään häpeämistä että kysyy neuvoa ongelmiin. Ennemmin kannattaisi hävetä jos ongelmaan ei tajuta tarttua etsimällä todellisia syitä.

Kuitenkin tällaisten paniikkiveto-ongelmien kanssa on melko hyväksi todettu hieman terapeuttisempi ratkaisu.  On siirrytty niin kauas taakse koulutuksessa kuin suinkin mahdollista.

 Ohjaajan olemassaolo on aluksi vain näennäistä. Kun ohjaaja on jonkun aikaa saanut olla läsnä ja koira siitä huolimatta kykenee syömään jäljellä, on mahdollista edetä. Koko jäljestämistapahtuman on muututtava koiran kantilta katsottuna.

Tällaiset tapaukset ovat vaikeita ja aikaa vieviä, mutta joskus niistäkin on saatu vielä hyvin jäljestäviä koiria. Riippuu hyvin paljon materiaalista ja ohjaajan ominaisuuksista ja sitoutumishalusta pitkään projektiin.

Siirrytään kuitenkin takaisin ns. normaaliin jälkikoulutukseen.

On koittanut koiran koulutuksessa aika, jolloin se on jo oppinut, kuinka jäljellä menestyy.

Koiran ja ohjaajan välinen keskeinen kommunikointi on jo kehittynyt sellaiselle tasolle että koira ymmärtää ohjaajaansa.

Myös ohjaaja on oppinut näkemään koirastaan asioita.

Ohjaaja voi "keskustella" koiransa kanssa monella tavalla.

Paras tapa on se mikä toimii.

Jäljellä näkee hyvinkin yksilöllisiä keskusteluja koirien ja ohjaajien välillä. Joillekin pelkkä pieni ääni on jo iso merkki koiralle tiivistää työtään.

Toinen nyppää jälkiliinasta taitavasti.

Kolmas muuttaa pelkkää askellustaan ja viestii siten koiralle että etsi paremmin.

Myös etäisyyttä koiraan voi käyttää hyväkseen.

Koira on tällöin oppinut, että kaikki on hyvin niin kauan kuin ohjaajani kävelee rytmissä ja kauempana kuin esim. 4 m.

Tekniikka on hyvä silloin kun se toimii.

Perusedellytys on kuitenkin, että viestit ovat koiralle aina samat.

Ohjaajan tehtävä on olla selkeä jotta koira voisi ymmärtää. Koira ei ymmärrä epämääräisyyksiä. Nimenomaan nuoren koiran harjoittelussa tämä on erityisen tärkeää.

Koiraa ei saa häiritä.

Kun koira on oppinut ohjaajan viestit ja varmistunut työssään, voi jäljellä höpötellä vaikka kavereiden kanssa.

Mutta ensin koiran on opittava perusasiat hyvin. Ohjaajan on oivallettava kuinka koiran kanssa tulee keskustella ja kyettävä säilyttämään sama tyyli niin kauan, että koira myös omaksuu sen.

 Koira ymmärtää parhaiten kontrasteja mustaa -valkoista (hyvä - huono). Muita viestejä koira ei pariin ensimmäiseen vuoteen tarvitsekaan.

Kansallinen heikkous on kuitenkin HYVÄ - sanan nihkeä taipuminen suussamme.

Jos viestität koiraliesi ,että nyt teet väärin on selvää, että koiralle on myös muistettava sanoa "hyvä" kun se tekee oikein.

Kun ohjaaminen perustuu selkeisiin kontrasteihin ja omat tunnetilat hallitaan, niin koira oppii yllättävänkin nopeasti menestymään jäljellä.

Uuden asian opettamisessa nimenomaan positiivinen vahvistaminen on tehokkain, nopein ja monen mielestä ainoa keino.

Jokaisen kannattaisi aina jäljen jälkeen hetki miettiä omaa ohjaamistaan.

Usein keskitymme ja jännitämme koiran suoritusta niin kovin että unohdamme omat tekemiset.

Olinko johdonmukainen vai häiritsinkö?

Menikö viestini perille ja muuttuiko koiran toiminta niiden ansiosta toivotulla tavalla?

Jos ei muuttunut ja toistin käskyäni useasti, miksi siis teen niin?

Usein ulkopuolinen tarkkailija (treenikaveri) on hyvä apu.

Koiran ohjaamisessa jäljellä ollaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa koiran kanssa, tahdottiin tai ei.

Eräs petollinen "miina" on ohjaajan keskittymisestä usein aiheutuva monotonisuus.

Jos koira huomautuksesta huolimatta jatkaa ei toivottua käyttäytymistä on huomautuksenkin muututtava vaativammaksi. Mutta vielä kerran, on osattava myös kehua kun koira korjaa.

Kaikista miljoonista eri tekniikoista on oleellista löytää yksi itselle sopiva.

Kuvitelkaa nyt että esim. karaten maa- ilmanmestaruuden voi voittaa vain kolmella hyvin hallitulla tekniikalla. Koiraurheilu on vielä yksinkertaisempaa; yksi hyvä tekniikka riittää!!

Tämä tekniikka muovautuu kuin itsestään ohjaajan käyttöön, kun hän vain malttaa vakioida käyttäytymistään löydettyään ns. sävelen. Sävelen etsimisessä on hyvä saada vinkkejä eri mahdollisuuksista kokeneemmilta.

Sitä varten on koulutustilaisuuksia seminaareja ja leirejä.

Alkuvaiheessa jäljen kouluttamisessa koiran kykyä ratkaista ongelmia itsenäisesti, ei voi kyllin korostaa.

Kun jäljet ovat riittävän yksinkertaisia niin koiralle tarjotaan mahdollisuus omiin ratkaisuihin ilman liiallista puuttumista.


Eräs taitekohta jäljen kouluttamisessa on makupalojen vähentäminen tai pois jättäminen.

Milloin? Kuinka? Mistä kohdin pois? ..jne.. tästä aiheesta riittäisi vaikka kuinka kysymyksiä.

 Eräs tapa ajatella asiaa yksinkertaisesti on että jäljellä koiraa ei saa häiritä!

Jossain vaiheessa koira on omaksunut että jokainen askel pitää/kannattaa tarkastaa. Se haluaa saavuttaa tekemisessään rytmin. Koira nauttii sekä rytmistä että rauhasta. Tällöin on osattava huomata milloin ruoka "jarruttaa ja häiritsee" rytmiin pääsyä.

Koira saattaa siitä huolimatta, että ei syö joka askeleelta kuitenkin merkata jokaisen askeleen.

Silloin ruoka todennäköisesti häiritsee.

Usein näkee ohjaajia, jotka tuskissaan yrittävät väkisin pidätellä koiriaan jotta ne söisivät jokaisen palan.

Pennun kanssa on ihan hyvä näin menetelläkin, jotta se oppisi että ei kannata mennä kovaa onnensa ohi.

 Mutta jo asiansa mieltänyt koira on eri asia.

Jos koira kykenee säilyttämään etenemisrytminsä vetämättä ja tarkistaa jokaisen askeleen, miksi siellä pitäisi ylipäätään olla ruokaa tiheässä?

Toporek kertoi jättävänsä kaiken ruuan pois kun koira jättää yhdenkin makupalan peltoon!

Raiserilla on ruokaa 2-3 ensimmäisellä jäljellä ja sitten ruoka pois! Kumpikin on tehnyt hyviä tuloksia jäljellä jo vuosia. Näiden herrojen tekniikkoihin voidaan palata joskus myöhemmin.

Niistä vain sen verran että ne ovat järkyttävän pelkistettyjä ja vaativat "Fingerspitzengeflihliä" ja kokemusta.

Esineiden kouluttaminen koiralle on jo puhdasta tottelevaisuutta. Koeohjeen mukaan koira saa joko "ilmaista" tai" ottaa" esineen.

Ilmaisuun kuuluu maahan-istu-seiso -asennot.

Ottamiseen kuluu: ottaa esineen ja istuu tai seisoo. Ottamiseen kuuluu myös esineen tuominen.

Tällöin koira saa ottaa esineen suuhunsa ja tuodessaan sen jäädä ohjaajan eteen joko istumaan tai seisomaan.

Lyhykäisyydessään ottaminen on ehkä kuitenkin riskialttiimpaa virheiden suhteen.

Siinä on vain enemmän pisteenmenetysjuttuja. Jotta ottamisen opettaminen kannattaisi, pitäisi koiralla olla vähintäänkin luontaista taipumusta siihen.

Käsittelen kuitenkin tässä vain ilmaisua ja niistä mahanmenoa.

Lähtöasetelma on se että koiralla on jo itse nenätyöstä perusosaamisen taso saavutettu ja että ruokaa on alettu jättää pois.

Myös mahanmenon erillisenä liikkeenä pitää olla opetettu koiralle.

Variaatioita on lukuisia.

Suosin tapaa joka perustuu positiiviseen vahvistamiseen.

Sitä ei myöskään aluksi opeteta jäljen päällä.

Asia siirtyy jäljelle vasta kun se opetettu muualla. Samat tekniikat soveltuvat kuin maahanmenon opettamisessa.

Liikkeen vahvistamisessa haluaisin kuitenkin korostaa erästä vähäpätöiseltä tuntuvaa seikkaa.

Käskyn antamisesta vahvistamiseen saa aluksi eli opetusvaiheessa kulua korkeintaan kolme sekuntia. Silloin koira ehdollistaa yhteenkuuluvaksi esineenmahanmenonpalkan.

Palkka annetaan samalla kädellä kuin millä esine nostetaan ylös. Ruoka ja esine vaihtavat vain paikkaa etutassujen välissä ja näin tehdään siitä lähtien aina. Sittemmin vaikeustasoa lisätään mielikuvitusta ja maalaisjärkeä hyödyntäen tilanteeseen, jossa koira ilmaisee yksittäiset esineet esim. takapihalta.

Vasta sitten esineet siirretään jäljelle.

Ne sijoitetaan jäljelle niin että ohjaaja varmasti tietää missä ne ovat. Kummallekaan puolelle esinettä ei laiteta aluksi ruokaa (kontrasti). Positiivinen vahvistaminen edelleen samalla tavalla kuin aiemmin. Tämän jälkeen alkaakin koira olla valmis jäljen puolesta kokeeseen.

Jälkiharjoittelu on usein yksinäistä puuhaa. Sen lisäksi se on melkoisen aikaa vievää.

Harrastajat viihtyvät näistä syistä paremmin kentillä kuin pelloilla.

Jäljen kouluttamisessa on eräs asiaa helpottava seikka josta ei vielä ole puhuttu.

Se on ohjaajan motivaatio ja positiivinen asenne koko jälkikoulutusta kohtaan.

Toivoisin kaikkien löytävän jälkipelloilta sen ns. "terapeuttisen puolen".

Rauhassa valmistautuminen, rauhassa lähteminen, rauhassa tallaaminen, rauhassa odottaminen, rauhallisessa mielentilassa rauhallinen työskentely johtaa mielenrauhaan.

Se on "koiraurheilijan joogaa"!!

Se on sitä peräti siinä määrin, että siihen saattaa kasvaa eräänlainen addiktio.

Silloin ei enää kenenkään tarvitse kehottaa tekemään jälkiä. Jos tämä taso saavutetaan ja muutkin yllämainitut jutut toteutuvat ei jälkikoulutuksessa voi epäonnistua, se voi vain olla vielä kesken.