Esa Viitala / Palveluskoiralehti 1/2001

 

 

 

Jälkietsintä

 

Kun koira oli vielä villissä tilassa, noin 10 000 vuotta sitten, ja ennen kuin ihminen teki siitä kesyn kotieläimen, osasi se aivan erinomaisella tavalla seurata jälkeä. Se osasi jopa erottaa erilaiset jäljet toisistaan. Se tiesi, milloin jälki oli saaliseläimen ja milloin taas vaikkapa jonkin lajitoverin tekemä. Tämä taito ei ole nykypäivänkään koiralta minnekään kadonnut.

 

 

Koira osaa nykyisinkin seu­rata jälkeä kuin ennen villis­sä tilassa ollessaan. Sen si­jaan ihmiset ovat ikään kuin suuressa viisaudessaan tuoneet asian tiimoille ongel­mia. Olemme omien tar­peidemme mukaan päättä­neet, että koiran jälkietsin­nässä saattaa olla puutteita ja ongelmia.

 

Koirat osaavat edelleenkin seurata jälkeä, joskin toiset yksilöt jonkin verran parem­min kuin toiset. Monet koi­ranomistajat eivät kuiten­kaan käytä koiriensa jälkiet­sintätaitoa riittävästi kuvitel­lessaan, ettei juuri heidän koiransa satu olemaan mi­kään erinomainen jälkikoira. Toiset taas ovat sitä mieltä, että heidän koiransa rotu ei millään sovellu jälkietsin­tään. Jotkut puolestaan ovat vakuuttuneita siitä, ettei yksi ja sama koira voi oppia hy­vin sekä kulkemaan jälkeä että suorittamaan henkilöha­kua. Useimmat näistä ihmi­sistä eivät edes halua yrit­tää jälkietsinnän koulutusta, puhumattakaan siitä, että voisivat esittää mielipi­teidensä tueksi vahvaa, ko­kemuksen mukanaan tuomaa näyttöä. Tämä ei kui­tenkaan tarkoita sitä, että heidän koiransa ei osaisi kulkea jälkeä. Väite on sa­maa tasoa kuin se, ettei yksi ja sama koira voi oppia sekä istumaan että makaamaan. Oikea koulutus takaa, että koira kuin koira oppii jälkiet­sinnän. Oikea koulutus ta­kaa myös sen, että hyvästä hakukoirasta ei tule huono hakukoira, kun se oppii myös jälkietsinnän.

 

Jäljen etsiminen ja sen kulkeminen päähän asti, on eräs keskeisimpiä osia koi­raeläinten periytyvää käyt­täytymistä. Tämä ominaisuus tai käyttäytyminen kuuluu osana koirien lajinkehityk­seen ja lajinsäilymiseen. Se on muotoutunut tuhansien vuosien kuluessa koiraeläin­ten kehittyessä villissä tilas­sa. Koiraeläimet ovat kulke­neet jälkeä saalistaessaan ja etsiessään laumaansa. Ihminen ei ole sitä muuta­man sadan vuoden jalostuk­sellakaan onnistunut tuhoa­maan. Jäljen etsiminen ja sen kulkeminen päähän asti tarkoittaa samalla sitä, että koira kykenee erottamaan jäljestä oman lajinsa, ystä­vänsä, viholliset sekä saa­liin.

Käyttämällä oikeita koulu­tus- ja opetusmenetelmiä voimme hyödyntää koirilla olevaa synnynnäistä jälkiet­sintäominaisuutta. On vah­vasti korostettava, ettemme opeta koiria etsimään ja seu­raamaan jälkeä, vaan ope­tamme sen tekemään näin meidän ehdoillamme.

 

 

Käsitteitä ja määritelmiä

 

Jälki

 

-jäljellä tarkoitamme sitä hajukuvaa, jonka henki­lö jättää jälkeensä kulkies­saan maastossa. Me käsit­telemme yksinomaan ihmis­ten jättämiä jälkiä.

 

Hajukuva.

- Hajukuva muo­dostuu molekyyleistä, joissa voidaan erottaa

      -     Lajille ominainen haju

      -     Yksilölle ominainen haju

  Alustasta murskattujen hiukkasten haju

 

Lajille ominainen haju.

Eri eläinlajeilla on oma omi­naishajunsa, jonka avulla kyseinen laji on tunnistetta­vissa.

 

Yksilöhaju.

Yksilölle omi­nainen haju, joka muodos­tuu yksilön tunnistavasta hajusta, sekä yksilön ympä­ristöstä ja vaatetuksesta peräisin olevista hajukom­ponenteista.

 

Alustan murskattujen hiukkasten haju.

- kaikella pinnalla tai alustalla on oma orgaaninen tai kemiallinen koostumuksensa. Tämä koostumus ikään kuin häiriin­tyy tai muuttuu, joko väliai­kaisesti tai pysyvästi, kun joku tai jokin liikkuu alustal­la. Häiriön kohteena ovat alustalle ominaiset hiukka­set ja häiriön voimakkuus riippuu mm. kulkijan painos­ta ja alustan rakenteesta.

 

Primäärijälki

- on käsite, millä kuvataan sitä reittiä, jota koira käyttää kulkies­saan täsmälleen jäljenteki­jän kulkemaa reittiä. Sanom­me, että koira kulki primää­rijälkeä.

 

Sekundäärijälki

- on puo­lestaan jäljen kuva mikä syn­tyy, kun ilmavirta siirtää pri­määrijäljeltä lähtevää haju­kuvaa tuulen alapuolelle. Useat koirat kulkevat tasai­sella sivutuulella juuri sekun­däärijälkeä. Tässä ei ole mitään väärää, vaan se on koiran luonnollinen tapa työskennellä. Sekundäärijäl­keäkin kulkeva koira kyllä löytää esimerkiksi jäljellä olevat esineet. Ellei se niitä löydä, on esineiden etsimi­sessä ja paikallistamisessa tehty koulutuksellisia virhei­tä.

 

Vaeltamiseksi

- kutsumme koiran tapaa kulkea siksak­liikettä jäljen yli. Usein tämä johtuu juuri siitä että koira työskentelee sekundäärijäl­jellä ja ilmavirtojen vaikutuk­sen muuttuessa joutuu tar­kentamaan takaisin primää­rijäljelle. Toinen yleinen syy on luonnollisesti hajutunne­li.

 

Hajutunneli

- on ilmiö, joka syntyy, kun koira kulkee tuo­retta jälkeä. Koira “näkee” nenällään paremmin kuin me ihmiset näemme silmil­lämme. Kun jälki on tuore, nousee se (jälki) maastosta ikään kuin ilmaan ja muodos­taa primäärijäljen yläpuolel­le melkoisen hajukuvan itse maastonpohjassa kulkevas­ta jäljestä. Varsinkin kun nuori koira on tällaisella jäl­jellä, vaeltaa se voimak­kaasti tunnelin laidalta toi­selle, muuttaen suuntaansa aina, kun hajukuva heikke­nee koiran senhetkisten ky­kyjen äärirajoille.

 

U-jälki.

- on jälki, joka on U:n muotoinen. Lähtökohta ja loppu voivat olla esimer­kiksi saman tien samalla puolella.

 

Jälkietsintä pelastuskoi­ratyöskentelyssä

- on yleen­sä maastossa kulkevan jäljen paikantamista, jäljen seuraamista, jäljeltä löytyvi­en ja jäljen tekijälle kuuluvi­en esineiden ilmaisua. En­nen kaikkea jälkietsintä on kuitenkin jäljen päätepisteen löytämistä. Tämä viimeinen asia ajaa kaiken muun ohit­se, kun puhumme jälkietsin­nästä pelastuskoiratyösken­telyssä. Todellisessa tilan­teessa tämä tarkoittaa pe­lastettavan löytämistä.

 

Jos pelastettava kohde löytyy, ei välttämättä ole ko­vinkaan suurta väliä sillä, kulkiko koira hieman nenä korkealla, tekikö se paljon siksak-liikettä ollessaan jäl­jellä, ja kulkiko se jopa joi­denkin esineiden ohi niitä havaitsematta. Tällaiset seikat on osattava pitää mieles­sään myöskin koulutustilan­teissa ja eri koirien työsken­telyä arvioitaessa.

 

Pelastustyössäkin itse tu­los ratkaisee. Kilpailulajina käytetyllä ns. peltojäljellä ei ole kovin paljoa pelastustyön kanssa tekemistä. On kyse eri lajeista.

 

Koulutuksen alkeet

 

Kuten niin monen muunkin hyötytarkoitukseen suunna­tun valmiuden opettamises­sa, niin on jälkietsinnässä­kin ensiaskeleiden ottami­nen tärkeää. Positiivisten kokemusten luominen on­nistumisten avulla on avain­asemassa myös jälkietsin­nän koulutuksessa. Tämän vuoksi on todella ymmärret­tävä, mitä jälkietsintä poh­jimmiltaan on, voidakseen asetella harjoitussuoritteet oikein.

 

Lopputulos ratkaisee pelastustyön onnistumisen. Sitä varten me joudumme koulut­tamaan koriamme jälkietsin­nässä. Eräs perusedellytys on luonnollisesti nenätyös­kentely. Jäljen hajukuva löy­tyy maaston pinnasta, eli mitä lähempänä koiran nenä kulkee hajunlähdettä, sitä paremmat mahdollisuudet koiralla on suoriutua tehtä­västään.

 

Työskentelyn intensiivi­syys, suoritusmotivaatio, on toinen tärkeä asia. Ei ole suotavaa, että jäljellä käyte­tään liian suurta vauhtia. Ei myöskään ole suotavaa lön­tystellä. Parhaat tulokset tu­levat reippaalla marssivauh­dilla, jolloin koira myös ilmai­see tehokkaasti jäljellä ole­vat esineet.

 

Miten siis aloitetaan?

 

Opetusmenetelmä

 

Opetuksen tavoite on saada koiran synnynnäinen jäljes­tämiskyky toimintaan niin halutessamme. Kun pentu on vasta kahdeksan viikon ikäinen, on se jo alkanut ke­hittää synnynnäisiä valmiuk­siaan. Niin myös jäljen osal­ta. Kun pentu hiukan vielä vanhenee, alkavat synnyn­näiset osaamisen alueet jo näkyä sen toiminnassa. Vil­lissä tilassa alkavat koiran emä ja isä, kahdeksannen ikäviikon jälkeen, kehittää koiranpennun taitoa kulkea saaliseläimen jälkeä. Näin tapahtuu joskus jopa aiem­minkin.

 

Meillä on kuitenkin tapana erottaa pentu emästään noin kahdeksan viikon ikäi­senä, joten me voimme aloittaa sijaisemon tai -isän rooliin kuuluvan opetuksen vasta tuon ikäviikon jälkeen. Tällöin pentu leikin avulla saadaan käyttämään haju­aistiaan halutulla tavalla sekä etsimään ja löytämään kuviteltuja saaliita. Näin teh­dään niin nuoren pennun kanssa kuin mahdollista. Mistään koulutuksesta ei kuitenkaan ole kyse, vain hyödyllisestä ajankäytöstä pennun kanssa. Huomaa, että villissä luonnossa emä ja isäkin menettelevät sa­moin.

 

Alustava opetus

 

Kuten edellä kerrottiin, on meidän kyettävä leikkimään esiin pennun etsintähalu ja- käyttäytyminen. Lisäksi on kyettävä ohjaamaan tätä käyttäytymistä siten, että se suuntautuu jäljen etsimiseen ja sen seuraamiseen. Emme tietenkään aseta pennulle mitään vaatimuksia, emme­kä opeta komentosanoja tai muuta sellaista.

 

Käytämme tässä työssä avuksemme hyvin yksinker­taisia vaikutteita ja apuneu­voja. Yleisimmin käytetty apuneuvo on pallo, mahdol­lisesti joku muu pennulle ra­kas esine.

 

Aloitamme näin:

 

- Pallo laitetaan vierimään poispäin pennusta, mutta kuitenkin siten, että pentu näkee pallon koko ajan. Tämä tehdään tavallisesti sisällä, eikä palloa vieritetä kauas, vain muutama metri.

 

-  Kun pallo pysähtyy, pääs­tetään pentu sen perään. Palkkion pentu saa siinä kun se pääsee palloon kiinni ja saa jälleen leikkiä sillä.

 

-  Pentu oppii tavallisimmin tämän leikin nopeasti. Tällöin on syytä muuttaa leikkiä si­ten, että pallo pysähtyykin pennun näköpiirin ulkopuo­lelle.

 

- Pennun opittua myös tä­män leikin, mikä normaalisti tapahtuu myös nopeasti, muutamme jälleen tilannet­ta. Siirrytään ulos ja vierite­tään palloa siellä pois pen­nun näköpiiristä, mutta vain muutaman metrin päähän. Ulkona voimme seurata pentua sen kulkiessa pallon perässä.

 

 - Pentuleikkien viimeises­sä vaiheessa tulee pennun etsiä omaa ohjaajansa. On löydettävä tilanteeseen so­veltuva paikka. Mielellään sellainen, jossa ohjaaja ka­toaa pennun näkösältä ver­rattain nopeasti ja vieläpä niin, että pennun pitäessä näköyhteyttä, suuntautuu katse mahdollisimman alas. Ohjaajalla on pallo mukanaan, jota käytetään ylimää­räisenä palkkiona. Tämäkin on edelleen vain leikkiä eikä komentosanaa käytetä.

 

Näin leikkien kehitämme pennun synnynnäistä käyt­täytymismuotoa, jonka avul­la se osaa kulkea jälkeä. Tätä käytämme pennun 3-4 ikäkuukaudelle saakka.

 

Päämääräinen opetus

 

Nyt suuntaamme maastoon. Tämän edellytyksenä on luonnollisesti se, että alus­tava opetus toimii kuten sen on tarkoitus. Alustavan leik­kikoulutuksen perusajatus on tarjota meille oikeat valmiudet komentosanan opet­tamiseen eli sen ehdollista­miseen toivottuun käyttäyty­miseen. Tässä tapauksessa nämä valmiudet ovat: avain­ärsyke sekä palkkio eli vah­viste.

 

Olemme siis alustavan opetuksen myötä hankki­neet opetustilanteisiin sopi­van avainvaikutteen. Vaikut­teen, jonka tiedämme käyn­nistävän halutun käyttäyty­misen.

 

Jos haluamme käyttööm­me komentosanan, joka lau­kaisee halutun käyttäytymi­sen, on tämä vaihe tärkeä. On nimittäin niin, että koira hyvin nopeasti oppii ymmär­tämään tilanteen ja itse jälkietsinnästä tulee tilantees­ta riippuvaa käyttäytymistä, sen sijaan että yksittäinen komentosana saisi sen ai­kaan. Ehdollistamisen teori­asta muistamme, että ko­mentosanan on tultava vä­littömästi ennen avainvaiku­tetta, jotta oppimista tapah­tuu.

 

Aivan ensimmäiset jälki-harjoitukset on syytä tehdä myötätuuleen. Tällöin koiran nenätyöskentelyn on tapah­duttava alhaalla. Ensimmäi­siä jälkiä tehtäessä voidaan käyttää maalimiestä apuna, maalimies löydetään jäljenpäästä. Lisänä käytetään esimerkiksi palloa. Vähitel­len on siirryttävä jälkiharjoi­tuksiin, jolloin jäljen päässä on vain esine. Jotkut koirat tarvitsevat maalimiestä jäljen päähän pidempään, jot­kut aina silloin tällöin, jotkut eivät alun jälkeen enää kos­kaan.

 

Ensijälkien yhteydessä huomioitavia seikkoja:

 

1. Myötätuuli on hyvä apu ensimmäisten jälkien yhteydessä, sivutuuli pakot­taa puolestaan koiraa tark­kaan työskentelyyn ja vasta-tuuli helpottaa maaliin pää­syä, mutta saa koiran hel­posti nostamaan nenänsä ylös.

 

2.    Jäljen on oltava hyvin lyhyt, pennusta, maastosta, säästä, yms. riippuen vain 5-20 metriä

 

3.    Aivan ensimmäisellä jäljellä on jäljen lopussa mie­lellään maalimies tai koiran oma ohjaaja. Tästäkin voi­daan poiketa, koirasta riip­puen.

 

4.   On löydettävä maas­tonkohta, missä jäljenjättä­jä katoaa hyvin nopeasti koi­ran näköpiiristä. Koira saa nähdä jäljentekijän poistumi­sen. On tärkeää, että maalimies katoaa näkyvistä nope­asti, sillä koira yleensä juok­see nopeasti katoamispis­teeseen. Tämän koira tekee näköaistin antaman kuvan perusteella, eli haluttua ne­nän ja hajuaistin käyttöä ei tapahdu. Vasta katoamispis­teeseen saavuttuaan joutuu koira tavallaan kytkemään hajuaistin päälle.

 

5. Pentu päästetään irti, mitään valjaita ei käytetä. Pentu päästetään irti välittö­mästi kun on vakuututtu sii­tä, että maalimies on pääs­syt piiloonsa.

 

6. Piilon oltava sellai­nen, että koira ei saa tulo­suunnastaan näkökontaktia.

 

7. Löytämistuloksen on tultava hajuaistia käyttäen.

 

8. Vaikutteen antaminen alkaa välittömästi komento­sanan antamisen jälkeen. Huomaa, että vaikutteella on useita kohokohtia koiran näkökulmasta ajateltuna: ensimmäinen on luonnolli­sesti se, kun jäljentekijä al­kaa liikkua poispäin koiras­ta. Toinen, usein suurempi vaikute syntyy sillä hetkellä, jolloin jäljentekijä poistuu pennun näkyviltä. Kumpaa­kin voidaan käyttää komen­tosanan opettamiseen.

 

9. Harjoitteen on oltava niin yksinkertainen, että pen­tu pääsee haluttuun tulok­seen omin avuin. Tämä on tärkeää. Tilanne on siis valmisteltava huolella.

 

Perusteet

 

Palataan seuraavassa vielä aivan jälkietsinnän perustei­siin. Tarkastellaan yleisesti asioita, joista on huolehdit­tava jälkietsintäkoulutuksen yhteydessä. Toistaiseksi tar­kastellaan edelleen koulu­tuksen aloittamisvaiheita pennun tai nuoren koiran kanssa.

 

Ennen harjoituksen aloittamista

 

Jälkietsinnässä käytetään välineitä. Tarvitaan jälkival­jaat, jälkihihna sekä koulutuk­sessa käyttöön tulevia palk­kioita.

 

Jälkivaljaiden tulee istua niin hyvin ettei niitä tarvitse asetella moneen kertaan koiran päälle kesken harjoi­tuksen. Pienten pentujen harjoitusten yhteydessä ei valjaita luonnollisestikaan käytetä, ei myöskään jälki­liinaa. Liman tulee olla noin 10 - 12 metriä pitkä ja sel­laista ainetta, mikä ei helpol­la mene takkuun. Lipputan­konaru tai -köysi on tarkoi­tukseen hyvin sopivaa. Ma­teriaalin on oltava myös sel­laista, ettei se heti polta oh­jaajan käsiä koiran rynnätes­sä liikkeelle ja liman luista­essa käsissä.

 

Monet käyttävät myös suo­jaavia käsineitä.

 

Harjoituspaikka on valitta­va siten, että se sopii harjoi­tustarkoitukseen. Meillä on oltava tarpeellinen määrä auttajia. On myös huolehdit­tava niittävästä rauhallisuu­desta.

 

Etukäteen on selvitettävä eri koirien kanssa käytetyt vaikutteet ja palkitsemistavat.

 

Harjoituksen aikana

 

On muistettava ehdollistami­sen teoriasta, että komento­sana käynnistää avainvai­kutteen antamisen koiralle.

 

Näkövaikutteen, jonka koi­ra saa nähdessään jäljente­kijän poistuvan, on oltava mahdollisimman lyhytaikai­nen.

 

Jälkien pituuksien on alku­vaiheessa oltava lyhyitä, mutta vaihtelevia. Samoin jäljen ikä tulisi olla vaihtele­va, mutta alussa silti tuorei­ta jälkiä.

 

Jäljen päässä on joko hen­kilö tai esine tai molemmat. Koiralle (pennulle) annetaan aluksi, jäljen lähtökodassa, erityisen vahva hajukuva. Tämä saadaan aikaan esi­merkiksi vetämällä jalkoja pitkin alustaa muutama en­simmäinen metrin. Samoin kohdassa, jossa jäljentekijä katoaa koiran näköpiiristä.

 

Harjoituksen jälkeen

 

Loppuun päästyään saa koi­ra palkkionsa. Se muodos­tuu sekä itse maalimiehen löytämisestä, että tämän antamasta pallosta tms. Palkitsemisen kestoa ei tule tur­haan venyttää pitkäaikaisek­si, mutta sen tulee olla luon­teeltaan sellaista, jolle koira antaa todella arvoa.

 

Käytetty välineistö otetaan harjoituksen päättyessä koi­ralta (lima, valjaat).

 

Harjoituksen kulku eli pa­lautteen antaminen on syy­tä tehdä rauhallisessa ym­päristössä. Tällä tarkoite­taan koulutusohjaajan ja koi­ran ohjaajan välistä palaute-keskustelua.

 

Jatko

 

Edellä kuvatulle harjoitteel­le suoritetaan useita toisto­ja, kuitenkin siten että har­joitteet säilyttävät positiivi­sen luonteensa. Opetetaan koira onnistumaan eli pide­tään alussa vaikeustasoa helppona, kuitenkin vaihdel­len jonkun verran jäljen pi­tuutta ja ikää.

 

Alkuvaiheessa pienen pennun kanssa, on jäljen ol­tava aivan tuore. Vähitellen voidaan odotella muutama minuutti, sitten 5 - 15 mi­nuuttia. Normaalia on, että puolenvuoden ikäinen pen­tu kulkee vielä näinkin tuo­reita jälkiä. Sopivana tavoit­teena voi puolivuotiaalle olla noin 30 minuutin ikäiset jäl­jet. On varmempaa, että näin menetellen, koira aikui­sena hallitsee vanhatkin jäl­jet paremmin kuin pyrkimäl­lä nostamaan vaikeustasoa, eli tässä tapauksessa lisää­mään jäljen ikää, liian no­peassa tahdissa.

 

On muistettava vaihdella ympäristöä niin, ettei aina tulla jälkikoulutukseen sa­maan maastoon. Jäljen lop­pu tulee sijoittaa myös eri­laisiin paikkoihin, ei aina tien viereen, puron rannalle, jne. Perusteiden opettamisen yhteydessä pysytään kuiten­kin samalla alueella.

 

Älä auta koiraa kohti jäljen loppua, ellei se sitä itse löy­dä. Jos näin käy, lopeta jälki siihen ilman palkitsemista tai nuhteita. Tee seuraavalla kerralla jäljestä helpompi, jotta koira jälleen onnistuu.

 

On paljon keskusteltu myös jäljen merkitsemises­tä merkkinauhoin. Yleisesti ottaen pyrimme välttämään tätä. Jos mahdollista, niin ota jäljen tekijä mukaasi jäl­jelle merkitsemisen sijasta. Joskus on tietysti turvaudut­tava merkitsemiseenkin, täl­löin merkkinauhat on kiinni­tettävä mahdollisimman kor­kealle ja mielellään siten, ettei koiran ohjaaja näe merkkejä tulosuunnastaan. Vaarana on nimittäin, että ohjaaja alkaa tiedostamat­taan ohjata koiraansa pysy­mään jäljellä. Näin ei mis­sään tapauksessa saa päästä käymään.

 

Koiran ohjaajaa kehotetaan seuraamaan koiraansa ja “lukemaan” sen työsken­telystä missä milloinkin mennään.

 

Koiralle ei tässä vaihees­sa saa jälkikoulutuksen yh­teydessä antaa negatiivista palautetta, vain positiivista kehumista, kun se löytää jäljen ja tulee jäljen loppuun.

 

Kontrolli

 

Ollaksemme varmoja, että opetus menee perille, on sitä kontrolloitava eli testattava.

 

Testattavia asioita ovat

 

- Komentosanan oppimi­nen. Tarkistaaksesi, onko koira oppinut komentosanan merkityksen, voit menetellä seuraavasti: tehdään jälki uuteen maastoon, jossa koi­ra ei ole aikaisemmin ollut. Otetaan koira esiin, tuodaan se jälkimaastoon, mutta sil­le ei laiteta valjaita eikä kyt­ketä liinaa. Koiralle anne­taan komentosana ja tark­kaillaan sen käyttäytymistä. Mitään komentosanaa edel­täviä rituaaleja ei saa esiin­tyä. Jos koira ryhtyy etsi­mään jälkeä ja jopa löytää sen sekä lähtee sitä seuraa­maan, asia on kunnossa. Testataan myös kuinka van­hoja jälkiä koira kykenee kulkemaan. Näin voidaan seurata jatkossa, antaako käytetty harjoitus toivottuja tuloksia.

 

- Tehdyn testin jälkeen asetetaan koiralle uudet ta­voitteet ja suunnitellaan uu­det harjoitteet, joiden avulla uusiin tavoitteisiin on tarkoi­tus päästä.

 

Tavoiteasettelu

 

Koulutuksen kaikissa vai­heissa on tarkoituksenmu­kaista asettaa koulutusta­voitteita, joko lopullisia tai osatavoitteita. Testaamalla aika ajoin voidaan sitten sel­vittää, onko tavoitteisiin päästy.

 

Tavoiteasettelu tulee teh­dä

 

- Jokaista yksittäistä har­joitusta ja harjoituspäivää varten

 

- Sopivan mittaista harjoit­telujaksoa varten (esimer­kiksi joku näistä: 1kk - 2kk -3kk - koko kesäkausi)

 

   -  Koko koulutusta ajatellen (esimerkiksi hyväksyntä mukaan pelastuspalveluun)

 

Kun tavoitteisiin päästään (mikä siis voidaan todentaa testaamalla), on syytä aset­taa uusia tavoitteita. Tavoit­teiden tulee kuitenkin olla realistisia, eli mahdollisia saavuttaa. Kullakin on oike­us asettaa itselleen omat tavoitteensa riippumatta muista ja heidän tavoitteis­taan.

 

Ylläpitävä harjoitus

 

Koira suorittaa sille annettu­ja tehtäviä tiettyjen ärsykkei­den (vaikutteiden) avulla. Kun koira saa miellyttäviä kokemuksia suorituksestaan, tapahtuu oppimista.

 

Suorituksen jälkeinen muistikuva on voimakkaim­millaan ensimmäisen puo­len tunnin aikana. Tämän jälkeen alkaa asteittainen unohtaminen. Jos jälkihar­joittelukertojen välillä on pit­kiä ajanjaksoja, erityisesti koulutuksen alkuvaiheessa. voi oppimistaso laskea alku­pisteeseen saakka. Tämän vuoksi on jälkietsintäkoulutusta ylläpidettävä jatkuvas­ti. Ylläpitovaiheessa on tär­keää toistaa harjoitteita koko

skaalalla. Tällä tarkoitetaan sitä, että koiraa on harjoitet­tava sekä helppojen että vaikeiden jälkitehtävien kanssa.

 

Esineiden käyttö harjoituksissa

 

Älä aloita esineiden käyttöä jäljellä liian aikaisin. Keskity ensin siihen, että koira tie­tää mistä on kyse, ja että jälkietsintä antaa oikeita tu­loksia oikealla innolla suori­tettuna.

 

Ennen esineiden mukaan ottamista on tarkistettava, että koira osaa noutaa esi­neitä ja osaa etsiä niitä esi­merkiksi esineruudulta. El­lei, niin tämä osa-alue on harjoitettava erillään jälki­harjoittelusta.

 

Pelastuskoiratyössä odo­tamme, että koira löytäes­sään ottaa jäljentekijälle kuuluvan esineen jäljeltä suuhunsa ja luovuttaa sen koiran ohjaajalle. Muitakin esineiden merkkaamismuo­toja on olemassa, mutta tämä on mutkattomin ja helpoin tapa. Tuleeko sitten koi­ran kävellä esineen kanssa vastaan vai jäädä odotta­maan löytöpaikalle? Asia ei ole kovin oleellinen, on vain valittava se tapa, mikä on koiralle luonnollisin ja mikä antaa oikeita tuloksia.

 

Aloita esineharjoittelu koi­ralle ennestään tuttujen esi­neiden kanssa. Leiki näillä ja näytä, että jäljentekijä vie ne mennessään. Aluksi lai­tetaan vain yksi esine lyhy­en jäljen puoleen väliin. Vä­hitellen kasvatetaan esinei­den määrää.

 

Esineitä jäljelle laitettaes­sa on pyrittävä huolehti­maan siitä, että koira ei löy­dä esinettä silmillään vaan joutuu loppuun asti käyttä­mään nenäänsä. Näin koira oppii löytämään esineet sil­loinkin, kun se kulkee pitkin sekundäärijälkeä.

 

Muista käyttää jäljellä kai­kentyyppisiä ja kokoisia sekä eri materiaalia olevia esineitä. Kilpailuista tutuiksi käyneet tikutkin käyvät, mut­ta älä tyydy pelkästään nii­hin. Pelastettava henkilö tuskin kanniskelee juuri sel­laisia esineitä taskuissaan.

 

Voit myös käyttää esinei­tä palkitsemistarkoituksissa. Kun jäljellä on jokin ongel­ma, esimerkiksi puron ylitys, voit laittaa esineen välittö­mästi sen jälkeen. Koiran selvittäessä ongelman ja löytäessä esineen, se voi­daan palkita. Itse asiassa pelkkä esineen löytyminen on usein riittävä palkinto.

 

Jälkiliinan käyttö jäljellä

 

Jälkiliinaa voimme ajatella ikään kuin napanuorana koi­ran ja ohjaajan välillä. Jäljel­lä kuljettaessa on liman ol­tava kireällä, ei kuitenkaan niin, että se estäisi koiraa tekemästä työtä. Löysä lima ei anna koiralle minkäänlais­ta tukea tai palautetta. Liian kireällä liinalla on myös häiritsevä vaikutus kireän lii­nan estävä vaikutus tuottaa nimittäin negatiivisen palaut­teen tilanteessa, missä kai­vataan positiivista palautet­ta. Joidenkin koirien suori­tusmotivaatio on kuitenkin niin valtava, että ne eivät tästä häiriinny.

 

Kuten aiemmin on todet­tu, on liman oltava noin 10-12 metriä pitkän ja materiaa­lia, mikä ei helposti takkuun­nu.

 

Jäljellä kuljettaessa on löydettävä oikea etäisyys koiraan. Koiran on saatava etsiä itsenäisesti, joten useimmiten tämä etäisyys on noin 5-8 metriä. Näin lii­nassa on pelivaraa sekä eteen että taaksepäin. Vai­keiden maastokohtien koh­dalla saattaa olla tarpeen lyhentää välimatkaa. Toi­saalta, esimerkiksi purojen ylityksissä, joudutaan anta­maan koiralle “löysää. Har­joituksissa on hyvä totuttaa koiraa siihen, että ohjaaja kulkee eri etäisyyksillä sen jäljessä. Tämä ei saa oleel­lisesti vaikuttaa koiran työs­kentelyyn. Tästä ei sitten muodostu ongelmaa kun etäisyyttä joudutaan jäljel­lä, esim. maastosta johtuvis­ta syistä vaihtelemaan.

 

Jäljen etsiminen tai paikantaminen

 

Koiran ohjaajat usein kysy­vät, milloin on oikea aika aloittaa jäljen etsinnän eli paikantamisen opetus. Oi­kea vastaus on: kun jälkiet­sinnässä käytetty komento­sana on koiralle oikein ope­tettu.

 

Yksinkertaisimmassa muodossaan jäljen etsintä eli paikannus opetetaan koi­ralle asetettamalla se pie­nen matkan päähän jäljestä siten, että jälki on tuulen alapuolella. Sitten annetaan koiralle komentosana. Koira alkaa etsiä jälkeä, ja mikäli etäisyys ei ensimmäisillä kerroilla ole liian suuri, löytää se jäljen nopeasti. Onnistumisien myötä ja niiden avulla kasvatetaan etäisyyttä jälkeen, kunnes koira pystyy sadankin metrin matkan paikallistamaan eli etsimään jäljen alkua.

 

Muitakin opetustapoja on olemassa, mutta yksinker­taisuudessaan ja tehokkuu­dessaan edellä kerrottu me­netelmä lienee voittamaton.

 

Paljon on myös keskusteltu siitä, onko jäljen etsimis­tilanteessa syytä kulkea koi­ran perässä limasta kiinni pitäen, vai onko parempi antaa koiran vapaasti etsiä, ohjaajan kulkiessa koiran vierellä muutaman metrin päässä. Vastaus ei ole joko! tai, vaan on valittava se me­netelmä, mikä helpoimmin antaa oikean tuloksen. Tämä taas vaihtelee koiras­ta riippuen.

 

Yleisiä ohjeita

 

Kun koira on oppinut jälkiet­sinnän aakkoset, tulee aika ajoin jättää palkitseminen pois jäljen lopusta. Kuten palkitsemisen osalta on jo aiemmin todettu, nostaa täl­lainen satunnainen palkitse­minen suorituksen intensii­visyyttä eli suoritusintoa. Huomaa kuitenkin, että jos palkitseminen jää pois liian usein tai liian pitkäksi aikaa, tapahtuu ns. poisoppimis­ta. Tällä ymmärrämme oppi­mistuloksen jaksottaista ale­nemista.

 

Aina kun vaikeustaso nou­see edellisiin harjoitteisiin verrattuna, tulee koiraa pal­kita onnistuneesta suorituksesta.

 

Aloittaessamme jälkikou­lutuksen, käytämme siihen tarkoitukseen hyvin soveltu­vaa maastoa. On kuitenkin muistettava vaihdella maas­toa jo koulutuksen alkuvai­heissakin. On myös harjoi­teltava eri sääolosuhteissa.

 

Koira käyttää mimiikkaa, ilmeitä ja eleitä, kommuni­koidessaan kanssamme. On opittava lukemaan koi­raa jälkietsinnässä. On opit­tava näkemään koirasta, milloin se seuraa jälkeä, mil­loin se on kadottanut jäljen, milloin se paikallistaa esinet­tä, milloin se etsii eli paikan­taa jälkeä, jne. Eri koirat il­maisevat nämä asiat eri as­teikoilla, mutta perusilme on paljolti sama. Käytetty as­teikko vaihtelee koiran domi­nanssin, ohjaajan ja koiran suhteen, rodun, luonteen ja työinnon mukaan.

 

Peruskieleen kuuluu

 

 Yleinen vartalon ilme (in­tensiivinen, jännittynyt jäljel­lä, korostuneen jännittynyt jälkeä etsittäessä)

 

 Häntä (korkea tai vaaka-tasossa etsinnän ollessa meneillään, usein heiluva kun paikantaminen on me­neillään)

 

Korvien asento (eteen­päin suuntautunut jäljellä, saattaa muuttua jäljen kado­tessa)

 

Hyvänä ohjeena voidaan sanoa, että kouluttajan on syytä seurata opetettavan mukana jäljellä ainakin ker­ran ennen kuin aloittaa oh­jaajan opetuksen. Jäljellä mukana oleminen antaa hy­vän kuvan koiran ja tämän ohjaajan työskentelytavoista ja -suhteesta.

 

Jos koiran ohjaaja ei syys­tä tai toisesta tunnu millään oppivan koiransa lukemista, voidaan käyttää apuna ns. jälkipolkua:

 

Tämän tarkoituksena ei ole lainkaan koiran opetta­minen, vaan nimenomaan ohjaajan. Tämä tapahtuu seuraavasti: jälkipolun tekee kouluttaja, eli sinä. Kulje so­pivaan maastoon jälki, johon teet joukon erilaisia kulmia; avoimia, suoria ja teräviä. Tee mukaan kokonaan sot­kettuja alueita. Tällainen pol­ku voidaan tehdä esimerkik­si U-jälkenä. Merkkaa kul­kemasi jälkipolku niin huolel­lisesti ettet sinä eikä koiran ohjaaja joudu kertaakaan epätietoiseksi, missä jälki kulkee. käytä yhtä ja samaa väriä normaaliin jäljen merkkaa­miseen (esimerkiksi vihreä, keltainen tai valkoinen), käy­tä esimerkiksi sinistä oikeal­le kulkevien kulmien kohdal­la ja punaista vasemmalle

menevien kulmien merkkaa­miseen. kaksinkertainen merkkinauha tarkoittaa vai­keaa aluetta (esim. sotket­tua aluetta), ja tällöin jälki merkitään normaalisti vai­kean alueen takarajalta al­kaen.

 

Tällaisen jälkipolun voit rakentaa muutamaa päivää ennen harjoituksen suorittamista. Kulje vaikkapa itse polku läpi merkkaamisen jäl­keen ja tarkasta, että se toi­mii ongelmitta.

 

Jos ohjaajalla on vaikeuk­sia todeta koiran löytävän esineitä, niin merkkaa merkkinauhalla paikat esi­neillekin niin korkealle ja sel­västi, että näitä ei ole vai­keata havaita jo kaukaa.

 

Koiran tasosta riippuen tehdään sille harjoituspäivä­nä jälki näin valmistetulle polulle siten, että jäljestä tu­lee sopivan vanha.

 

Opetuksesi on suunnatta­va koiran ohjaajalle. Ohjaa­jan kiinnostuksen kohteena tulee olla hänen koiransa. Ohjaajan on pyrittävä tunnis­tamaan, milloin koira menet­tää jäljen, milloin se on taas jäljellä, milloin se löytää esi­neen jne.

 

Huomaa, että vaarana on se, ettei ohjaaja keskity koi­raansa vaan merkkinauhoi­hin. Onkin suotavaa, että tämä harjoite suoritetaan vain kun kouluttaja on mu­kana sitä valmistelemassa ja myös jäljellä.

 

Kouluttaja joutuu usein kiusalliseen tilanteeseen, kun esimerkiksi pentu me­nettää jäljen tehtyään hie­nosti työtä lähes sen lop­puun saakka. Pentu olisi ikään kuin ansainnut loppu­palkintonsa. Mitä tehdä? Nyrkkisääntönä on, ettem­me auta pentua tämän tapaisessa tilanteessa, vaan teemme seuraavaksi sille helpomman harjoitteen, jolla se itsenäisesti ratkaisee ongelman. Emme myöskään mielellään auta suoraan koi­raa jäljelle, kun se on sen me­nettänyt.

 

Voimme kuitenkin sanoa, että johdamme tai johdatte­emme koiran käyttäytymis­tä oikeaan suuntaan. Näin meillä on lupa tehdä, eli au­tamme koiraa oikeaan, emme johdattele sitä vää­rään. On tiedettävä, mitä olemme tekemässä ja kuin­ka teemme sen oikein. Tar­koituksemme on tehdä pää­määrättömästä käyttäytymisestä päämääräistä. Olete­taan tilanne, jolloin koiralla on halu tehdä työtä, mutta se toimii väärin tai väärällä paikalla. Toisin sanoen, sillä ei ole mahdollisuutta pääs­tä toivottuun lopputulok­seen. Voimme puuttua asi­ankulkuun seuraavasti: emme kieliä koiraa teke­mästä sitä, mitä se tekee, vaan johdamme koiraa si­ten, että sen tekemisestä tulee tavoitteellista. Joh­damme oman liikkeemme kautta, käsimerkein tai ystä­vällisellä puheella tai näiden yhdistelmällä koiran paikal­le, missä jälki kulkee.

 

Toinen mahdollisuus on antaa koiran toimia pää­määrättömästi kunnes se melkein väsyy toimintaansa ja etsii kontaktia. Tässä vai­heessa tulee pennun ohjaa­minen edellä kuvatulla taval­la helpoksi. Vaarana on nyt, että koira ikään kuin vahin­gossa pääsee lopputulok­seen vääräntyyppisen käyt­täytymisen tuloksena, siis ennen kuin olemme johda­telleet sitä oikeaan kohtaan maastossa.

 

Tällainen päämäärätön toiminta juontaa usein al­kunsa tilanteista, joissa koi­ralle annettu vaikute on ol­lut liian voimakas. Voi myös olla kyse aivan alkuvaiheis­sa olevasta koulutuksesta, jolloin koiralla ei ole lainkaan kokemuspohjaa. Hyvin usein tämä johtuu siitä, että koiran harjoitusten vaikeus-tasoon ollut (aivan) liian kor­kealla.

 

Mihin jälkikoiramme pystyvät?

 

Seuraavassa ei ole tarkoitus selvittää, mihin esimerkiksi vihikoirien kyvyt jäljellä riit­tävät, vaan yleisluontoisesti tarkastella omien koiriemme mahdollisuuksia ja sitä, mi­hin tässä kirjoituksessa käy­tetty opetusmenetelmä an­taa hyvän pohjan.

 

Kouluttajana sinulta saate­taan kysyä:

 

Osaako koira erottaa jäljen toisesta?

       

    Osaako koira jäljen ka­dottamisen jälkeen poimia kadottamansa jäljen usean eri jäljen joukosta?

 

Osaako koira poimia oi­kean jäljen usean jäljen jou­kosta heti alussa?

 

Vaikuttaako edellä mai­nittuihin valintoihin jäljen ikä?

 

Entä kun jäljen yli kulkee muita jälkiä, osaako koira kulkea oikein?

 

On oikeastaan itsestään selvää, että koira kykenee erottamaan eri jäljet toisis­taan. Metsästyskoira selväs­tikin osaa tunnistaa saaliin jäljen muista mahdollisesti kohtaamistaan jäljistä. Saa­lis saattaa jopa olla osa suu­rempaa laumaa, silti met­sästyskoira kykenee erotta­maan yhden eläimen jäljet lauman muiden jälkien jou­kosta. Metsästyskoirien mahdollisuudet tähän ovat oikeastaan huomattavasti heikommat kuin omien koiriemme mahdollisuudet nor­maalissa jälkityössä. Miksi omat koiramme olisivat mi­tenkään huonompia kuin metsästyskoirat?

 

Paimenkoiran on kyettävä löytämään ja palauttamaan laumaan siitä eksynyt lam­mas. Paimenkoirat kykene­vät tähän. Itse asiassa tämä on eräs paimenkoirakilpailu­jen kilpalaji. Miksi omat koi­ramme olisivat huonompia kuin paimenkoirat?

 

Usein kuvittelemme myös tosin virheellisesti - että maasto, jonne olemme har­joitusjäljet tehneet, on taval­laan “iskemätöntä’ tai “neit­seellistä’ ja pysyy sellaise­na, kunnes olemme jäljet etsineet. Ei ole kuitenkaan mitään varmuutta siitä ettei­kö harjoitusjälkien yli olisi kuljettu sekä ihmisten että eläinten toimesta useaankin kertaan ennen niiden etsimistä. Tästä huolimatta kulkevat jälkikoiramme kuin juna kiskoilla.­

 

Koiramme eivät ainoastaan ole kykeneviä pysymään omalla jäljellään, vaan ne osaavat myös etsiä takaisin sille nimenomaiselle jäljelle, mikä kulloinkin on ikään kuin työn alla. Jälkien ikäeroilla ei tähän ole juurikaan vaikutus­ta.

 

Kun koira kulkiessaan jäl­keä, tulee tämän ja ylikulkevan jäljen risteyskohtaan, pyrkii se yleensä kulkemaan suoraan tällaisen kohdan yli. Eli se useimmiten jatkaa “omaa’ ja oikeaa jälkeään. Joskus koira saattaa tutkia risteävää jälkeä jonkun met­rin vain kyetäkseen olemaan tilanteen tasalla.

 

Jotta koiramme pystyvät pitäytymään “omilla’ jäljil­lään, on edellytyksenä, että koira on saanut tavallaan paneutua tämän jäljen haju­kuvaan. Riittää, kun se on rauhassa kulkenut tätä jäl­keä jonkin aikaa.

 

On myös mahdollista opettaa koiramme kulke­maan ns. yksilöjälkeä, jol­la tarkoitetaan sitä, että koi­ra osaa usean jäljen joukos­ta alusta pitäen erottaa juuri tietyn jäljentekijän kulkeman jäljen. Tällöin koiralle anne­taan asianomaisen ihmisen vaatekappale niin, että koi­ra saa pitää sitä lähellään jonkin aikaa. koiralle tarjo­taan tämän jälkeen tilantei­ta, joissa aluksi lähes sa­masta kohdin erkanee jouk­ko jälkiä, joista yksi on oikea jälki. koiran valitessa oikean jäljen, se saa jäljen lopussa palkkionsa. Tässä kirjoituk­sessa ei ole tarkoitus puut­tua syvällisemmin tämän ta­paiseen jälkikoulutukseen.

 

© Esa ViitaIa